Tää blogi kuolee, tiedän. Pitkään ollut hiljaista, tiedän.

Rintaa painaa eikä henki kulje. Silmät kosteina koko ajan, ei mun pitänyt itkee. Haluan huutaa, itkee romahtaa. Haluan syliin, sen yhden, jonka mä taas hajotin puhumalla totuuden. Miks se kysy, miks mä vastasin, kaikki ois niinkun ennen. Mä en pysy kasassa en pysty meneen nukkuun. Selästä ja rinnasta painetaan, joku yrittää tappaa mua koko ajan. Ois ees hyvä terä. sitä mä tarviin en jaksa enää kirjottaa haluan viiltää. haluun jotain mikä rauhottaa....miksei kukaan auta
Mun pyydettiiin puhua ens kerralla psykologilla näistä "kohtauksista" mitä koulussakin meinas tänään tulla kolme. tarviin tupakkaa

väisteleen katseita, kun ne tuijottaa ja odottaa vastausta. juoksen silmilläni ympäri huonetta tai tuijotan ohi. en uskalla, se ei tunnu enää luontevalta. Ei ainakaan tällä viikolla.

En jaksa, tää ahdistus puskee läpi eikä mun psykologi ymmärrä, enkä koe oikeudekseni korjata väärinymmärryksiä. "Hyvä ettei sulla ole ollut mitään lamaantuneita vaiheita ja mukava kun löydät kiinnostusta edes jostain ja pystyt nauttimaan paremmista hetkistä." Niin..pitäisikin toi lause paikkaansa.

Musta tuntuu, ettei mua enää oo. Ihan kun en olis tässä kehossa, täällä.

En oo kirjoittanut, en löydä sanoja enkä totuutta. Kello kiirehtii ja parissa tunnissa päivä vaihtuu. Haluaisin soittaa, mutta ketä se hyödyttäisi? En osaa puhua. Suutu mulle, oo kiltti, tietäisin että sä välität. Huomenna tulee liikaa kosketuksia, liikaa katseita. Koulussa jossa jokainen on mulle ei kukaan. Paitsi se, jonka kanssa vietin koko loman.

Tää on niin sekavaa, niin tyhjää, pelkkiä sanoja, lapsellista..